Eräs lukijoistani Riina pyysi minua kirjoittamaan ajatuksistani liittyen ystävieni raskauksiin. Piti oikeasti hieman pysähtyä ensin ajattelemaan kunnolla aihetta, ennen kuin pystyi alkaa suoltaa siitä tekstiä. Nykyään sitä huomaa liian usein, että riippuen kierron vaiheesta, mielipiteet saattavat heitellä ääripäästä toiseen. Välillä on niin kovin suvaitsevainen olo, mutta niinä pahoina päivinä kaikki ärsyttää ja maailma tuntuu potkivan päähän tarkoituksella vain minua. Niinä hetkinä raskausuutisetkin tuntuvat (järjettömällä tavalla) pelkältä vittuilulta.
Onneksi noita hetkiä ei ole kovin montaa, eli ei tarvitse ihan koko kuukautta tuntea olevansa pikkumainen tyyppi joka ei osaa ajatella kuin omaa napaansa.
Pääsääntöisesti tuntuu mieltä lämmittävältä kuulla, kun joku jälkikasvua kauan yrittänyt vihdoin plussaa. Varsinkin monen blogiystävän raskausuutiset tuntuvat mahtavalta, koska sitä on tavallaan samassa veneessä ja kokee monen ihmisen kuin oikeaksi ystäväkseen vaikka ei ole koskaan ketään heistä tavannut eikä puhunut edes puhelimessa.
En ole vielä kertaakaan saanut itkupotkuraivareita kenenkään bloggaajan raskausuutisista. Hieman nolottaa tunnustaa, että ne joista hetken aiemmin tunsin oikeata kateutta, olivat omia pitkäaikaisia ystäviäni. Siitä kirjoitin tässä postauksessa, joka herätti julkaisuhetkellä kiivaitakin kommentteja. Onneksi nuo fiilikset ovat jo menneen talven lumia.
Tämä aihe on sikälikin ajankohtainen, että ihan äskettäin keskustelimme vauva-aiheesta tämä toisen ystäväni kanssa joka on parhaillaan raskaana. Hän oli tahollaan pohtinut, että kuinka paljon hän tohtii ylipäätään kertoa minulle vauvajuttuja, vai pahoitanko niistä vain mieleni. Tämä tuntui ihan hassulta koska minusta on ihana kuulla hänen vauvajuttujaan! Kyseessä on niin läheinen ystävä, että kun heille tulee pikkuinen, tuntuu melkein siltä kuin se tulisi omaan perheeseen.
Vastasinkin hänelle, että ei tosiaankaan tarvitse rajoittaa yhtään ja pikemminkin haluan kuulla vauvajuttuja enemmän! Minulle tulee sellainen olo, että kun osallistun hänen tilanteeseensa niin saan siitä jotenkin lohdutusta myös itselleni ja ehkä kykenen olemaan hänelle avuksi vaikken pikkuihmisistä paljon mitään tiedäkään. Ja kukapa tietää, ehkäpä pääsen korkkaamaan vaipanvaihtoneitsyyteni vielä ennen kesää juuri hänen naperonsa kanssa!
Tuntuu siltä, että kun saan osallistua kaverin raskauteen niin se helpottaa omaa raskaudentuskaani.
Tosin nähtäväksi jää, miltä tuntuu sitten kun hänen vauvansa oikeasti syntyy. Tämä vauvakuumeeni tuntuu nousevan koko ajan ihan uusiin sfääreihin niin ehkä voi käydä niinkin, että tulee toisen oikeata vauvaa paijatessa tulee vielä itku silmään kun haluaisi niin kovasti oman pikkutyypin. No, mutta sitä on turha miettiä tässä vaiheessa. Pääasia että nyt ei pipo kiristä liikaa!
Olen aika varma siitä, että tämänhetkisistä olotiloista huolimatta lapsettomuuden jatkuessa koittaa vielä se päivä kun ihan kaikenlaiset vauvauutiset tulevat olemaan katkeraa kalkkia. Ja siinä ei ole mitään pahaa eikä ihmeellistä, niin kauan kuin ei tahallaan loukkaa uutisenkertojaa. Vaatii helkkarinmoista luonteenlujuutta vuodesta toiseen kuunnella toisten raskauksista kun ei ikinä itse pääse siihen pisteeseen, eikä lapsettomuudessa ole mitään rakentavaa. Millä tavalla se kasvattaa ihmistä että aina joutuu pettymään ja suremaan? Täytyy olla toisiakin tapoja kehittyä ihmisenä. Sitkeyttä ainakin tulee lisää, mutta itse voisin skipata sen osion vaikka ihan kokonaan…ottaisin mieluummin vauvan, enkä usko olevani tämän ajatuksen kanssa yksin.
Kun kerran rupesin kirjoittamaan aiheesta romaania, niin tunnustettakoon vielä tähän loppuun, että tunnistan itsessäni silti huvittavan pienen kilpailuasetelman raskautumisen suhteen. Lähipiirissäni (=työpaikalla, tuttavien ja ystävien parissa) on nyt harvinaisen monta ihmistä, n. 4-5- kappaletta, joiden epäilen ihan varmasti yrittävän myös vauvaa. En voi estää itseäni salaa hieman kilpailemasta näiden ihmisten kanssa ja tiedän pettyväni ainakin pikkuisen jos heistä joku tulee ensin raskaaksi (hölmöä kyllä!). Tosin tästä huolimatta olen hieman yllättynyt että koko tämän puolen vuoden aikana heistä kukaan ei ole vielä kertonut raskausuutisia. Ehkä tästäkin voi päätellä, että haikaraa ei todellakaan ole helppoa saada kylään! On vain kourallinen niitä onnekkaita joilla tärppää kertalaakista.
Tämän vuodatuksen päätteeksi olisi kiva kuulla lukijoiden tarinoita miten itse suhtaudutte aiheeseen. Ovatko negatiiviset fiilikset yllättäneet vai onko kaikki vain pelkkää auvoa? Löytyykö lähipiiristä samassa jamassa olevia? Onko pitänyt vältellä plussanneita ystäviä kun ei vaan pysty kuuntelemaan?
Kun sain kuulla hyvän ystäväni raskaudesta, en aluksi pystynyt yhtään iloitsemaan. Ajattelin vain omaa napaani, koko ajan oli mielessä että minä en ole raskaana. Ja että minulla meni juuri kesken. Että meidän vauvoilla olisi ikäeroa vain kuukausi.
VastaaPoistaMutta kun aikaa on kulunut, olen niin iloinen. Ihanaa kuulla raskausjuttuja ja ihanaa saada katsoa läheltä. Ihan kuin sinullakin. Kun se on läheinen ystävä, tuntuu kun vauva tulisi omaan perheeseen.
Kun eräs toinen ystäväni sai vauvan, ensimmäiset kerrat kun sain pitää vauvaa sylissä oli tosi vaikee pidätellä itkua. Ja tiedätkö, tunsin pientä myötätuntoa vauvan varastavia vanhempia kohtaan, hetken ajan..
Toivon, ettei aika saa meitä katkeriksi. Tai oikeasti siis toivon että te ja me saadaan pieni itselle, ettei tarvitse kateellisena kuunnella muiden vauvajuttuja.
Mullakin on pieni "kilpailuasetelma" kavereiden kanssa. Tosin olen kaikille kertonut meidän ongelmamme, ja kaikki tietävät että menemme hoitoihin. Se siitä kilpailusta sitten :)
Riina: kiitti kommentista! Minäkin olen puhunut loppujen lopuksi aika monen luotetun ystävän kanssa tästä vauvan yrittämisestä, ja siitä on apua sillä tavalla, että kukaan ei ainakaan vahingossa lauo mitään aiheeseen sopimattomia kommentteja ja jos joku päivä käy huonosti, niin ainakin saa kaiken mahdollisen tuen ystäviltä.
VastaaPoistaYritän sitkutella mahdollisimman kauan ilman katkeruutta, koska uskon että se tunne syö ihmistä sisältä. Sanon vaikka mieluummin vauvalliselle ystävälle suoraan, että "älä nyt ota henkilökohtaisesti, mutta nyt tuntuu tosi pahalta" ja tiedän että ne ihmiset ymmärtävät ihan täysin mitä tarkoitan.
Tsemppiä Riina! Musta vähän tuntuu siltä, että meidän vuoro on ihan nurkan takana... :)
Se riippuu niin vaiheesta... Vielä vuosi tai kaksi sitten ajattelin ja tunsin niinkuin sinäkin tässä kuvaat. Tuli kateutta ja surua omasta puolesta, mutta pääasiassa oli vain onnellinen toisen puolesta ja myötäeli mielellään toisen raskautta ja keskusteli innokkaasti vauvajutuista.
VastaaPoistaNyt on jo niin syvällä tässä omassa suossaan, että enää ei pysty. Yksi kaverini on tällä hetkellä raskaana ja olen nähnyt häntä tasan kerran raskauden aikana. Kuullessani uutisen en tuntenut mitään muuta kuin oman kipuni eikä tilanne ole parantunut. En voi sanoa olevani onnellinen hänen puolestaan, parhaimmillaan en tunne mitään. En halua ajatella koko asiaa. Mutta en toivo heille mitään pahaakaan, tietenkään. Siksi on myös parasta pysyä etäällä, että ei aiheuta toiselle pahaa mieltä huonolla hetkellä lipsahtavilla terävillä sanoilla tms. Kyllä ihmisellä on oikeus nauttia omasta raskaudestaan ja olla siitä syystä onnellinen. Toivon tilanteen rahoittuvan, kun vauva on syntynyt (mikä tapahunee ihan minä hetkenä tahansa).
Katkeruus on myrkkyä, mutta toivon mukaan sekin jonain päivänä hellittää.